Tämä blogi on nyt tullut tiensä päähän. Vauvalla on kaikki hyvin, mutta nyt voin vuodattaa tämän saman paatoksen kaikille kuulijoille ihan fyysisesti, pamautin nimittäin vauvauutiset julki viikonlopun aikana. Viikot nyt 10+1.

Kiitos lukijoille ja kommentoijille, tämä vaikenee.

Palaan asiaan jos vielä joskus lisäännyn!

Eka neuvola oli eilen. Mitään uutta ei ilmennyt aikaisempiin neuvolareissuihin verrattuna, sain vain varmistuksia muutamille epäilyilleni. Sydänääniä ei kuulunut, mutta se on ymmärrettävää kun kohtu on taaksepäin kallistunut ja viikkoja vielä vähän. Sydän kyllä löi tiistain ultrassa. Viikot nyt 9+5.

Nyt töihin.

Olin pari tuntia sitten alkuraskauden ultrassa yksityislääkärin vastaanotolla. Hyvä uutinen oli se, että vauvalla oli kaikki hyvin, laskettu aika siirtyi parilla päivällä eteenpäin pienen (20 mm) koon vuoksi. Huono uutinen puolestaan oli se, että raskauteni alkoi kaksosraskautena, toinen sikiö oli kuollut jossain vaiheessa ja  kohdussa oli jotain jäänteitä jotka viittasivat tähän. En ole lääkintäalan ihmisiä, ja oma diagnoosini onkin jo tehtynä: alkuraskauden kamala huonovointisuus ehkä viittasikin tähän vaihtoehtoon, että toinen vauvoista kuoli. En oikein osaa suhtautua tähän, täytyy nyt sulatella hieman. Olo on melko epäuskoinen, voiko olla mahdollista että odotin kaksosia, joista toinen on poissa? Toisaalta tunnen suurta iloa ja riemua että jäljelle jäänyt vauva on (ainakin siis tämän ultran perusteella) normaali ja terve lapsi.

Omien laskujeni mukaan nyt olisi 9+1, mutta lääkärin mukaan 9+2. Uskon siis lääkäriä.

Muutaman viikon sisällä menen seulontatutkimuksiin, eli verikokeeseen ja uuteen ultraan, jossa tutkitaan mahdollisia ongelmia, esimerkiksi Downin oireyhtymää. Käsittääkseni tämä seulonta on tarjolla kaikille odottajille.

Keskiviikkona on sitten eka äitiysneuvola.

Tarkalleen ottaen viikkoja ja päiviä tänään 9+0.

Kerroin viikonloppuna raskaudestani veljelleni ja kälylleni, oli jotenkin helpottavaa saada sanoa tämä edes jollekulle entisten tietäjien lisäksi! Huomenna on sitten aamulla parturi, en tule enää toimeen näiden karvojen kanssa (kuten rakas poikani sanoisi!), tämän jälkeen lähdenkin ultrattavaksi. Pelottaa oikeastaan tosi paljon mitä huomenna näkyykään. Näin painajaisia viime yönä kuolleesta sikiöstä ja tuulimunaraskaudesta ja vaikka mistä, olo on jotenkin levoton ja hieman olen myös kauhuissani.

Miehen kanssa ei raskaudesta ole paljon puhuttu, hänkin haluaa tietää mitä huomenna kuuluu. Olivat uutiset huomenna sitten hyviä tai huonoja, soitan varmaan heti tutkimuksen loputtua ja olen joko hyvin masentunut tai sitten onneni kukkuloilla. Keskiviikkona on muuten ensimmäinen neuvola, jos sinne asti päästään.

Eilinen oli varsin tuskainen päivä, maha oli kipeä ja kummallinen. Itse asiassa mahavaivojen alettua tuli ilmiselvä deja vu -ilmiö pojan odotuksesta, silloin olin aika huonovointinen liki puoleenväliin asti. Huonovointisuudella tarkoitan sitä, että mahaan kerääntyi ilmaa ja olo oli varsin tukala.

Nyt töihin, aikakauslehtipino odottaa!

Yhdeksäs viikko lopuillaan. Mitään mainittavaa ei ole tapahtunut, pahoinvointi on enää satunnaista, lähinnä ruokailun jälkeen tapahtuvaa. Tosin illan ja alkuyön paha olo ovat lähes entisellään, kun sattuvat iskemään päälle. Olenkin useamman kerran makaillut tai istunut sängyssä hörppien jugurttia suoraan purkista...Auttaa hyvin, kun on kylmää ja helposti nieltävää.

Verkkarit kiristävät, samoin tiukimmat farkut. Olenkin siirtynyt käyttämään isompia housujani, niitä joita en ole töissä useinkaan käyttänyt. Nyt on pakko, äitiysvaatteet eivät ole vielä hyviä, maha ei ole kuitenkaan niin iso että varsinaiset odotusvaatteet oloa paljonkaan helpottaisivat. Mutta pian, pian...

Olo on positiivinen, oikeastaan melko rauhallinen, vaikka siippa ei vieläkään innostu kolmannesta lapsesta. Minä taas suunnittelen vauvan syntymän jälkeistä elämää, lasken kalenteriin etappeja mm. isoveljen ja -siskon synttäreihin, jouluun ja kaikkiin muihin mahdollisiin merkkipäiviin. Luonteeni on jokseenkin tasoittunut tässä odotusaikana, jaksan paljon kauemmin ennen kuin pitää hermostua. Yleensä olen varsin lyhytpinnainen, mutta jotenkin olen saanut aikaiseksi "lehmän hermot" itselleni!

Kyllä se tästä, olen jopa hankkinut aviomiehelleni isänpäivälahjan,josta hän varmasti pitää!